Aavankaipuu

Kun olisi jo kesä.

Tammikuinen sade rummuttaa yksiön ikkunaa. Ulkona on ollut pimeää iltapäiväkahdesta lähtien, tai olisi ollut, elleivät katulamput olisi valaisseet maisemaa. Pilvien takia edes tähdet eivät näy, eikä lumesta ole tietoakaan. Vetisillä poluilla koiran kanssa kulkiessani huomaan, kuinka katseeni pysähtyy aina, kun vastaan tulee tyhjää tilaa tai vettä. Heti on helpompi hengittää, eikä ankea sääkään enää tunnu yhtään niin ankealta kuin vielä äsken.

Taidan potea aavankaipuuta. Keksin sanan, kun pohdimme ensi kesän suunnitelmia. Luonnollisesti tämä sisälsi paljon saaristoajatuksia. Tilanteeni on ensi kesänä sellainen, etten voi viettää lomaa juuri lainkaan; joudun siis hylkäämään ajatuksen hevoslaitumista ja leppoisasta kasvimaan hoitamisesta jo nyt, niiden sijaan saan tyytyä työnhakuun ja viikonloppulomiin. Joskus ne rahat siihen uuteen veneeseenkin on tienattava. Haluaisin kuitenkin saada keväällä peltomme kulotettua, multuroitua ja vielä apilanurmitettua, vaikka aikaa on vain pääsiäisenä. R kysyi minulta, miksi oikeastaan haluan saada Pirskerin pellon raivattua; olisihan saaressa muutakin touhuttavaa. Jouduin oikein pohtimaan, ja lopulta päädyin aavankaipuuseen.
Se on juuri sitä, että sielu ja mieli lepäävät, kun näkee kauas.

Olen jo pikkutytöstä lähtien alkanut kaivata merta suurin piirtein tammi-helmikuun vaihteessa. Mikään järvi tai edes koski ei riitä, koska niiden tuoksussa ei ole suolaa, eikä niillä ole sellaista aavaa ulappaa, jonka meri tarjoaa joka kerta. Pahimpia ovat ne talvet, joina meri jäätyy aikaisin ja sulaa myöhään; pienempänä tunsin merta kohtaan samanlaista sympatiaa kuin häkkiin suljettuja eläimiä katsoessani. Jotain siitä lapsuuden ajatusmaailmasta on jäänyt tunnetasolla edelleen jäljelle.

Nyt on kuitenkin ollut meren kannalta loistava talvi. Me nostimme veneet ylös silloin kun sen aika normaalisti olisi, mutta jäitä ei tullutkaan. Jumissa me silti olemme olleet, maissa, aikataulujen kanssa painiessa ja myrskyuutisia kuunnellessa on koko talvi mennyt. Märkä ja myrskyinen talvi on ehkä merelle ja jopa veneilijälle mieleen, mutta puisille rakenteille pakkanen olisi parempi. Vesi on kaiken pahan alku ja juuri, kun perinnerakennuksista puhutaan.
Kova vesisade saa minut aina miettimään Pirskerin kattoikkunaa, jonka saumat vuotavat pahasti.

Onnellinen kolmen hengen + koiran osasto perheestämme pääsi naapuriavun voimalla tarkastamaan myrskytuhot Tapaninpäivänä. Minä jäin vahtimaan koiranpentua, mikä sekin oli kyllä mukavaa, mutta jätti aavankaipuulle aikaa kasaantua. Katsotaan, kauanko selviän käymättä meren rannalla. Sanovat uutisissa, että talvi on vasta alkamassa; pääsiäisen yli kestävä kelirikko se tästä vielä puuttuisi.

Onneksi myrskyt olivat kohdelleet rakennuksia ystävällisesti. Mitään ei ollut mennyt rikki, yhtään puuta ei ollut kaatunut rakennusten päälle. Muualla niitä sen sijaan riitti, oksaa oli kuulemma siroteltuna joka paikkaan. Jopa yksi kataja pellon reunassa oli joutunut antamaan periksi tuulelle ja katkennut. Ehkä se on hyvä asia; katajan jättämästä aukosta aukenee laajempi maisema pellolle päin.
Taas on vähän avarampi maailma katseltavana.

Seija-myrsky kävi kääntymässä Pirskerissäkin.