Alkukesän tohinoita

Kevät todella tuli aikaisin tänä vuonna - eli toisin sanoen aloitin työt vielä viime vuosiakin aiemmin. Töitä on pakko paiskia, kun on häät tulossa ensi kesänä. Eli ehkä vielä sittenkään en pääse sielunmaisemaani muuten kuin harvoina viikonloppuina.

Tallin seinällä roikkuvat sulassa sovussa tavarat, jotka nostettiin sinne viime syksynä, ja työkalut, joita ei koskaan enää käytetä. Saa nähdä, koska ne viimevuotisetkaan pääsevät taas käyttöön...

Huomasin viimeksi (heinäkuun puolivälissä) lähtöä tehdessäni, kuinka saaresta poistuminen aiheuttaa fyysistä pahaa oloa. Askel on raskas, ja mielen valtaa alituinen haikeus. On kuin jokainen solu huutaisi: Ei vielä, ei vielä!
Aloin toipua normaaliin olotilaani vasta kolmantena työpäivänä viikonloppuloman jälkeen.

Nyt aion kuitenkin kertoa siitä ajasta, jonka minä ja perhe olemme ehtineet viettää saaren työleirillä tänä vuonna. Uskomattomasti projektit ovat nytkähtäneet yksi kerrallaan eteenpäin, vaikka työn määrä tuntuu välillä mahdottoman suurelta ja ylitsepääsemättömältä.

Kuten aina, ensimmäisenä saaressa on aina edessä kevättyöt. Siivous on sisähommaa, mutta suurin urakka on aina ulkona. Kasvimaata on turha kuvitella perustavansa, tai peltoa raivaavansa, ellei ymmärrä aloittaa työtä ennen ruohon kasvukautta. Kuinka ollakaan, tuli taas haukattua hiukkasen iso pala... mutta hauskaa on ollut. Tässä siis perinteinen kevättyökertomus, eli:

Näin kynnät kyisen pellon ilman hevosta ja takorautapanssareita

Huhtikuussa maa oli niin märkää, että uskalsimme ensi kertaa sytyttää tulen peltoon. Meitä oli etukäteen varoiteltu, että suopohjainen pelto saattaisi imaista liekin kytemään sisäänsä, ja leimahtaa sitten äkkiarvaamatta. Ja tietysti on ihan maalaisjärjellä ajatellen hiukan jännittävää lähteä polttamaan noin 25 vuoden kuivia heinäkasvustoja. Niinpä teimme pohjatyön kunnolla.

Ensin koko kulotettava "kokeilupläntti" haravoitiin. Eikä kyse todellakaan ollut mistään pikku pintarapsutuksesta, vaan mehän vedeltiin sitä heinää tuossa yllä näkyvään kekoon oikein olan takaa. Ettei vaan tuli roihahtaisi hallitsemattomaksi. Sitten kannettiin ensisammutusvälineistö eli läjäpäin vesikannuja ja -ämpäreitä pellolle, ja tämän jälkeen koitti jännittävä hetki: ensimmäiset korret sytytettiin.

Noh... Eiväthän ne suostuneet palamaan, kituivat vaan! Äkkiä siis kävi selväksi, että turhaan oltiin haravoitu niskamme jumiin ja kämmenet vesikelloille, tuli tarvitsi ruokaa. Tuli eteni niin hitaasti, että äiti piti yhdessä vaiheessa yllä kolmea - neljää rintamaa samanaikaisesti, ja me muut kannoimme kuivaa heinää niistä jokaiseen, etteivät nyt ihan sammuisi kesken. Yksi ruoholaji nimittäin näytti roihuavan muita paremmin.
Sen valtaama osa pellosta jää odottamaan polttoa ensi kevääseen.

Työlästä se oli, mutta vaivan arvoista. Tuli jätti todella siistin pellon jälkeensä, ja ensi kertaa maasta on noussut näin paljon (ihan esimerkkinä...) hevoselle syömäkelpoista, tuoretta heinää.

Poltosta huolimatta heinä tietysti lähti kasvamaan, ja niinpä toinenkin perinnetapa tuli kokeiltua tänäkin kesänä. Heinää päätyi myös seipäille, ehkä kanit saavat siitä alkutalven ruokansa.

Kuten alemmasta kuvasta näkyy, heinä tosiaan nousee joka vuosi. Koko kuvassa näkyvä ala on kulotettu keväällä, mutta matalana kasvavasta alueesta etuoikealla on myös nypitty "kaikki rikkaruohot ja niitten juuret", kuten näkyy... Kröhöm. Ei se ole ihan niin helppoa.
Tarkoitus oli siis perustaa 30 neliön kukkaketo, mutta onneksi emme iskeneet siemeniä maahan vielä. Ei tuolta olisi kyllä mitään koiranputkea hennompaa noussut.

Kun olisi hevosia tai lampaita, tai vaikka lehmiä, saataisiin maisema todella paljon helpommin pysymään matalana. Nyt ei auta kuin haaveilla, kun on tässä muilla elämän alueilla niin paljon meneillään... mutta vielä joskus!

Lopputulos: Perunamaan koko kaksinkertaistui entisestään, ja hetken pelto näytti ihan oikeasti pellolta. Sellaiset näyt antavat aina uskoa siihen, että tätä kannattaa jaksaa.

- Veera